Olen syntynyt toukokuussa 1977 agronomien perheeseen. Vuosi ja kuukausi syntymästäni perheeseemme syntyi minulle pikkuveli. Olen elänyt lapsuuteni Neuvostoliitossa, Viron sosialistisessa neuvostotasavallassa. Vanhempieni työskennellessä sovhoosissa (iso maatila) elinympäristömme oli kuin pieni kyläyhteisö, jossa päiväkoti, koulu, ruokakauppa ja vanhempien työpaikka olivat lähellä. Kerrostalon kolmannen kerroksen ikkunasta oli aina mahdollisuus kurkistaa, oliko äiti tai isä konttorilla; autosta sen tunnisti.

Lapsuuteeni liittyy Neuvostoliiton hajoaminen, Viron itsenäistyminen elokuussa 1991 ja Viron uudelleenrakentaminen. Lapsuuteeni liittyi myös kulkeminen epilepsiaa sairastavan pikkuveljen rinnalla ja hänen menettäminen vuonna 1989.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen myös elinympäristöni muuttui ja perheeni asettui maalaistaloon maanviljelijöiksi. Vuonna 1949 sukuni valtiolle menetetyt maat saatiin perheellemme silloin takaisin. Töitä maatilalla oli paljon, työvälineet kehnot ja taloudellinen tilanne tiukka. Koulupäivän jälkeen tiesin aina äitini kysyvän, lähdenkö isän kanssa navettahommiin vai jäänkö sisälle laittamaan ruokaa. Töitä oli paljon ja töihin oli tartuttava. Nuoruusvuosina tehdyn työn merkitys näkyy selvästi suhteessani työhön ja ahkeruuteen.

Perheeni ja virolainen yhteiskunta ovat kasvattaneet minut huolehtimaan lähimmäisestä. Vanhemmista ja isovanhemmista huolehtiminen on aina kuulunut perheenjäsenille. Minulle tämä on ollut itsestäänselvyys aina. Konkreettisesti tämä tuli esille vuonna 2013, kun äitini sairastui kuusikymppisenä vakavasti saatuaan huonoennusteisen syöpädiagnoosin. Useamman kerran kuukaudessa pakkasin matkalaukun Suomen kotona ja matkustimme nuorimman lapseni kanssa Viron kotiin, matka ovelta ovelle kesti 10 tuntia.

Puolentoista vuoden ajan elämän rytminä oli olla pari viikkoa Virossa ja pari viikkoa Syvänniemellä kotona. Äidin voimat uupuivat maaliskuussa 2015. Äitini poismenon jälkeen sydänsairaan isäni terveystila romahti kesällä 2015. Isäni menehtyi maaliskuussa 2018 laaja-alaiseen sydämen vajaatoimintaan. Vaikka vuodet olivat raskaat, niin nyt jälkikäteen tätä elämänvaihetta muistaa kiitollisena ja lämmöllä. Sain olla lähellä vanhempiani silloin, kun he minua eniten tarvitsivat.

Monesti minulta kysytään, että mikä minut sai muuttamaan Suomeen. Vastaus on nuoruus ja rakkaus syvänniemeläiseen mieheen. Vaikka avioliitto päättyi 15 yhteisen vuoden jälkeen, tiivis yhteinen huolenpito lapsista jatkuu edelleen.

Muuttaessa Savoon vuonna 2000, elämäni asettui pieneen savolaiseen Syvänniemi-kylään, jossa yhteisöllisyys ja uuden tulokkaan huomioiminen oli hoidettu mainiosti. Helposti uusiin asioihin tarttuvana ihmisenä, huomasin pian olevani mukana kyläyhdistyksen toiminnassa ja suunnittelemassa teatterikahvion talkoovuorot ja tarjottavat. Jälkeenpäin, kun katsoo tätä lähes 15 vuottaa jatkunutta elämänvaihetta, voisi todeta, että talkootyö antoi paljon enemmän kun se otti.

Työelämäni on tarjonnut minulle monipuolisia tehtäviä taloushallinnon ja julkisten hankintojen parissa. Suhtaudun työhöni intohimoisesti ja teen töitä määrätietoisesti. Itsensä likoon laittaminen on minulle luontevaa ja välillä työn imusta on vaikea päästä irti. On ollut mahtavaa päästä työssäni kehittämään Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin ja Servican toimintaa ja taloushallintoa sekä parhaillaan Savon Koulutuskuntayhtymää.